Taidehistorioitsija Pekka Vähäkangas, 23.7.2000 sukujuhlassa Vähäkankaan kyläraitin vehreän puuston katveessa on sekä uudempia taloja, että perinteisiä keskipohjalaisia puolitoistakerroksisia rakennuksia. Juho Vähäkankaan kahden pojan sukutaloja on Vähäkankaalla, joten se mielletään sukukyläksi. Lisäksi sukua on Tuomiperällä ja Juhon tyttären sukua ovat Vilkunat Nivalassa.
Kyläraitin maisema ei ole aina ollut näin idyllinen. Maiseman jatkuva muuttuminen on ollut raitille tyypillistä. Mitä vanhempi rakennettu maisema on, sitä useampia kerrostumia siinä on nähtävissä. Ne ovat eri aikakauden ihmisten ympäristöönsä jättämiä jälkiä, sanalla sanoen kulttuuria. Viime vuosisadan alussa kylämaisema oli puuttomana varsin karu ja myös autiompi kuin nykyisin. Kylän ensimmäisiä taloja olivat lähinnä sukutalot, joiden maista lohkottiin pienempiä määräaloja perillisille ja kylän käsityöläisille.
Pekka Vähäkankaan mukaan osa sukutaloista on säilynyt enemmän tai vähemmän muuttuneina nykypäiviin saakka.Hirsirakenteen etuna oli juuri se, että rakennuksia voitiin purkaa ja rakentaa uudelleen. Rakennuksia jatkettiin pidemmiksi tai jaettiin pienemmiksi väen koon mukaan. Kierrätys oli ajan sana ja hyviä rakennushirsiä ei haaskattu. Vanhojen talojen rakennusajan määritteleminen on tästä syystä varsin ongelmallista.
Kyläntapaiseksi puhdoksi Vähäkankaan raitti alkoi kehittyä 1800-luvulla. Ensimmäinen Vähäkangas viljeli kruunun tilaa 1813. Hänen tupansa oli niinsanotun Esantalon (1879) pihapiirissä. Vähäistä peltoalaa ei haluttu rakennusten tonttimaaksi tuhlata, joten laakea kallio on tarjonnut hyvän perustan tuvalle. Kun peltomaata oli raivauksin huomattavasti lisätty, saatettiin uusia rakennuksia rakentaa myös raitin varteen peltovainioiden päähän. Vanhinta olemassa olevaa sukutaloa Otontaloa (1844) varten jouduttiin tuomaan hirret Nivalasta saakka, vaikka yleensä rakennuspuut otettiin omista metsistä. Parisataa vuotta jatkunut tervanpoltto oli vähentänyt rakennuspuita. Otontalo on kokemassa uuden tulemisen, sillä nykyinen omistaja Veikko Leppälä kunnostaa taloa Museoviraston tuella.
Pohjalaistalon pihapiirissä on ollut useampia rakennuksia tilan koon ja väen määrän mukaan. Varsinaisen päärakennuksen lisäksi saattoi olla syytinkitupa isännän vanhemmille, vierastupa arvovieraille ja väentupa työväelle. Pihassa saattoi olla lukuisia aittoja, kauempana sijaitsivat karjasuojat ja tallit. Pihapiirin ulkopuolella oli palovaaran vuoksi myös sauna ja riihi.
Pekka Vähäkangas kertoo, että Keski-Pohjanmaalla talonpojat matkivat pihapiirin järjestyksen säätyläisten taloista ja lähinnä pappiloista. Myös päärakennusten malli saatiin näistä. Pohjalaistaloissa huonejärjestys noudatti 1700-luvun alussa vakiintunutta niin sanottua karolingistä pohjakaavaa, jota muunnellen käytettiin vielä viime vuosisadalla.
Kaikissa säilyneissä sukutaloissa näyttää noudatetun samaa mallia. Talo on pitkänomainen. Porstuvan päässä pieni kamari. Porstuvasta johtaa ovi suureen tupaan, joka oli kooltaan yleensä hirren mittainen. Hirret olivat noin kahdeksan metriä pitkiä. Tuvan päässä oli kaksi kamaria ja porstuan toisella puolella vielä yksi iso kamari. Suuret kuusiruutuiset ikkunat sijoitettiin huoneiden keskiosaan ja tupaan kaksi molemmille sivuille.
Vähäkangas kertoo, että ulkoasultaan talot säilyttivät koko 1800-luvun tyylipuhtaan uusklassisen asunsa.
Klassismin perinteen kautta talot ovat sukua antiikin Kreikan temppeleille. Myös tuon ajan temppeleille laakea satulakatto oli tyypillistä. Vielä Ruotsin vallan lopulla taitekattoja oli säätyläisten taloissa, näin esimerkiksi Kalajoen jokitörmällä olevassa vanhassa pappilassa. Talot maalattiin jo 1800-luvulla myös maaseudulla. Punamulta oli maaseudun väri ja keltamulta kuului vain säätyläisten rakennuksiin. Punamulta matki tiilitaloja ja keltamulta hiekkakivitaloja. Ikkunan pielet sekä nurkka- ja räystäslaudat maalattiin valkoisiksi. Vaurastumisen myötä talojen hirsiseinät usein myös laudoitettiin. Viime vuosisadan taitteessa taloja ryhdyttiin maalaamaan valkoiseen taittuvilla värisävyillä, jolloin pieluslaudat maalattiin tummemmiksi.
Kaksikerroksisia Etelä-Pohjanmaan mallin taloja ei Ylivieskassa juuri nähty. Vähäkankaan raitilla sellainen oli kauppias Mikko Hannulan pihapiirissä Tiensuussa. Kaupunkiporvareiden huviloiden koristeellinen tyyli heijastui maaseudun lasikuisteihin, joita rakennettiin 1800-luvun lopulla talon juhlia, esimerkiksi häitä varten.
Suvusta on talvella 1994 ilmestynyt Eeva Vähäkankaan keräämien tietojen pohjalta Esko Saaren muokkaama Ylivieskan Vähäkankaat niminen sukukirja. Kirjassa on n 18000 henkilöä ja se on jaettu neljään sukuhaaraan joista on kuvitusta ja historiatietoja erikseen. Kirjan perushenkilönä on Johan Anders Vähäkangas 2.2.1763 – 1.11.1840, hän muutti 5 vuotiaana Ylivieskaan. Kirjaa on otettu kolme painosta ja ne on myyty loppuun.
Esivanhempiin tästä